very normal. telly is on. nothing happens. sun is on. very hot. very normal. nothing is on. very normal. tomorrow monday is on. very normal. work will be on. at home telly is on. nothing happens. very normal. i love you. very normal.

Katu Kaiku

this was a fun shot to do! them were seriously easy models to work with. the band is called Katu Kaiku (in finnish "Street Echo") and they are off to streets of Helsinki again next summer. before that:

Adele Sauros -klubi: Katu Kaiku feat. Verneri Pohjola

aki's soviet birthday

tuesday

i havent been photographing for a great while. im jealous to those who do it all the time, tough i do have accepted the fact that im probably the worlds slowest photo taker. i need time. a loads of time. a reason why i love slow film.
today my brother and his friend came to visit us to have some photos taken for their school cards. ive always felt that portraits are the most difficult to work with. and the most interesting. maybe its the context in em.
i think eyes are the most context filled part.

Teemu Kekkonen Trio

Funny boys, a cool jazz group called Teemu Kekkonen Trio.

They're doing gigs in and outside Helsinki too, check them out if you happen to catch 'em!

i feel myself sooo slow at the time though im running around like a hurricane. still it feels i get nothing done. spring is here and it kills me.

new sunday

i have a new home. i have had lots of homes in my past. every new home has meant a new start and a new opportunity to do things right. i didnt even know i would ever have the need or even a possibility to start things all over again. but this feels right.

Minä tahdon sateenkaaren - kertomuksia lääkkeistä

dokumenttiprojekti, Turun Taideakatemia,  syystalvi 2012-2013

(http://www.turkuamk.fi/public/default.aspx?contentid=417925&nodeid=7563)

Ritalin: Mut diagnosoitiin pienenä adhd-lapseks, minkä takia mun kouluun meno viivästy ja päädyin johonkin semmoiseen testiryhmään, missä ylivilkkaille lapsille syötetään Ritalinia. Opettaja sit ilmesesti aina raportoi jonnekkin millanen oon ollu päivän aikana. Söin niitä muutaman vuoden alotettuani koulun. Muistan et tuntu ku olis semmosessa häkissä koulupihalla, en mä oikein jaksanu leikkiä. Koulusta kotiin kävellessä tiesin aina et niiden vaikutus loppuu kotitien vesikaivon kohdalla. –– Luulen et siitä syystä sain varsinaisia kavereita vasta myöhemmällä iällä. Kotona ei oikein uskottu et pääsisin edes lukiosta läpi, mutta täällä mä yliopistossa olen jo opiskellu muutaman vuoden suoraan lukion jälkeen. Tavallaan todistin samalla et en mä oikeasti mikään tyhmä oo.

Cipralex , beetasalpaaja: Aloitin lääkkeiden syönnin 16-vuotiaana. Sain masennusdiagnoosin ja cipralex-lääkkeet. Isä oli määrännyt jännitykseen betasalpaajia jo aiemmin. Silloin ajattelin mielialalääkkeiden olevan jotenkin hurja ja vakava juttu. Äiti oli kai huolissaan, isä taas on lääkärinä tottunut siihen että kaikki vaivat on hoidettavissa lääkkeillä. Lääkkkeiden alottamisen jälkeen asiat alkoikin mennä vähän paremmin, ne virallisti sairauden ja siten myös paranemisen alun. Olen syönyt lääkkeitä viisi vuotta, joten en tiedä pärjäisinkö ihan yhtä hyvin ilman niitä. Ainakaan ankaria selittämättömiä masennusjaksoja ei lääkkeiden aikaan ole ollut, eivätkä lääkkeet ole latistaneet tunne-elämääni, joten tuskin niitä aion pitkään aikaan jättääkkään. Pari vuotta sitten pidin mielialalääkkeistä yhden kesän taukoa, kun ajattelin olevani erityisen tasapainoisessa vaiheessa. En tiedä johtuiko se lääkkeiden vieroitusoireista vai siitä että palasin luonnolliseen lääkkeettömään tilaani, mutta aika moni asia muuttui äkkiä mahdottomaksi. Ihmisten tapaaminen, kesätyöt, puhuminen. Silloista olotilaani kutsutaan derealisaatioksi, se on voimakasta epätodellisuuden tunnetta omasta itsestään ja olemassaolostaan. Tiedostin jokaisen liikkeeni, tuntui kuin olisin näytellyt koko olemassaoloni, ja näyttelinkin. Jouduin matkimaan kahvinkeiton, ilmeet ja ovenavaamisen muilta sillä mikään mitä tein ei tapahtunut luonnostaan. Pelkäsin jatkuvasti sekoavani. Töissä saamani paniikkikohtauksen jälkeen isä varasi ajan akuuttipsykiatrianpolille. Siellä minulla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö ja minulle määrättiin lääkkeet uudestaan. Ahdistusoireet alkoivat pikkuhiljaa vähentyä. Välillä mietin syönkö lääkkeitä luonteenpiirteeseni, ujouteen, ja olenko sillä lailla mukana ns lääketeollisuuden yhdenmukaistavassa ihmismallissa, jossa kaikki pokkeavuudet ovat sairautta, tai onko lääkkeillä vain lumevaikutus, josta maksan lääkeyhtiöille. Ahdistuneisuushäiriöön liittyvä jatkuva pelko on kuitenkin niin voimakasta, että jatkan mieluummin lääkitystä kuin kyseenalaistaisin sen yhteiskunnallista roolia. Ainut mikä lääkkeissäni harmittaa on fyysinen riippuvuus, annoksen unohduttua huimaus ja huono olo, sekä se ettei Escitalopram sovi kaikkien päihteiden kanssa yhteen. Ja tietysti se, etteivät ne vie ahdistusta kokonaan pois, aika monesti silti pelottaa.

Ketipinor: En ees muista mitä kaikkia lääkkeitä oon syöny! Ekan kerran sain lääkityksen kun mulla lapsena todettiin syömishäiriö ja sen jälkeen masennus ja siitä vielä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Jossain vaiheessa melko nuorena popsin ainakin sellaista kun Rispendal, mutta aika lyhyen aikaa. Siinä on tosi vahvat ja pysyvät sivuvaikutukset. Sit Ketipinorin tapasia Seroquelia ja Abilifya.  Muistan myös kun joskus nelosluokan joulujuhlassa esitin tanssivaa tonttua aika bentsoissa ja lihasrelaxanteissa. Ja joskus joku seko lääkäri määräs kaikille, myös mulle, Deprakinea maniaan, vaikka se on pääosin epilepsiaan tarkotettu. Nää nykyset, mitä syön, on psykoosilääkkeitä, niiden avulla saan unta. Joskus joku lääkäri sano mulle, et todennäkösesti mun aivokemiat on muuttunu aika paljon vahvojen lääkitysteni takia. Ihan sama. En mä vois kuvitellakkaan eläväni ilman niitä.

Venlafaxin : Aloin syömään näitä n vuos sitten. Edelliset SSRI-lääkkeet passivoi mut kokonaan. En tuntenu surua mutten myöskään iloa. Seksikään ei kiinnostanu ja tuntu et kadotin seksuaalisuuteni kokonaan. Kuljin vaan semmosessa jatkuvassa sumussa, missä millään ei oikein oo mitään väliä. Nyt näitten lääkkeiden kanssa oon pystyny tuntemaan taas, jopa onnellisuutta, ja oon alkanu sanomaan oman mielipiteeni asioista eikä mua enää jännitä elämä niin paljon. Tuntuu et oon se oma itseni mitä olin joskus kymmenen vuotta sitten. Et ehkä mä oonki oikeasti ihan ok tyyppi ja mulla on hyvä olla. Saman, itsestään pitävän minäkuvan mä haluan äitinä välittyvän myös mun lapselleni. 

Sepramin: Muistan et sairastuminen oli mulle iso juttu. Yks päivä kaveri vei mut koulusta lääkäriin kun en voinut enää istua luokassa. Muistaakseni sanoin isälle puhelimeen, etten ehkä enää jaksa. Pelkäsin kuolevani suruun –– Lääkkeisiin tottuminen vei useamman viikon. Tykytys kuvotti. Töissä ja mualla halusin unohtaa koko paniikkihäiriödiagnoosin ja pahan oloni. Välillä en oikein tiennyt suojaavien ulkokuorieni keskellä kuka oikein olen. Nyt lääkkeistä luopuminen tuntuu kaukaiselta. Tunnen oloni turvallisemmaksi nauraessani enemmän ja iloitsen ihmisistä ympärilläni. –– En vaan jaksaisi enää itkeä.

darkyolo