Cipralex , beetasalpaaja: Aloitin lääkkeiden syönnin
16-vuotiaana. Sain masennusdiagnoosin ja cipralex-lääkkeet. Isä oli määrännyt
jännitykseen betasalpaajia jo aiemmin. Silloin ajattelin mielialalääkkeiden
olevan jotenkin hurja ja vakava juttu. Äiti oli kai huolissaan, isä taas on
lääkärinä tottunut siihen että kaikki vaivat on hoidettavissa lääkkeillä.
Lääkkkeiden alottamisen jälkeen asiat alkoikin mennä vähän paremmin, ne
virallisti sairauden ja siten myös paranemisen alun. Olen syönyt lääkkeitä
viisi vuotta, joten en tiedä pärjäisinkö ihan yhtä hyvin ilman niitä. Ainakaan
ankaria selittämättömiä masennusjaksoja ei lääkkeiden aikaan ole ollut, eivätkä
lääkkeet ole latistaneet tunne-elämääni, joten tuskin niitä aion pitkään aikaan
jättääkkään. Pari vuotta sitten pidin mielialalääkkeistä yhden kesän taukoa,
kun ajattelin olevani erityisen tasapainoisessa vaiheessa. En tiedä johtuiko se
lääkkeiden vieroitusoireista vai siitä että palasin luonnolliseen
lääkkeettömään tilaani, mutta aika moni asia muuttui äkkiä mahdottomaksi.
Ihmisten tapaaminen, kesätyöt, puhuminen. Silloista olotilaani kutsutaan
derealisaatioksi, se on voimakasta epätodellisuuden tunnetta omasta itsestään
ja olemassaolostaan. Tiedostin jokaisen liikkeeni, tuntui kuin olisin näytellyt
koko olemassaoloni, ja näyttelinkin. Jouduin matkimaan kahvinkeiton, ilmeet ja
ovenavaamisen muilta sillä mikään mitä tein ei tapahtunut luonnostaan. Pelkäsin
jatkuvasti sekoavani. Töissä saamani paniikkikohtauksen jälkeen isä varasi ajan
akuuttipsykiatrianpolille. Siellä minulla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö ja
minulle määrättiin lääkkeet uudestaan. Ahdistusoireet alkoivat pikkuhiljaa
vähentyä. Välillä mietin syönkö lääkkeitä luonteenpiirteeseni, ujouteen, ja
olenko sillä lailla mukana ns lääketeollisuuden yhdenmukaistavassa
ihmismallissa, jossa kaikki pokkeavuudet ovat sairautta, tai onko lääkkeillä
vain lumevaikutus, josta maksan lääkeyhtiöille. Ahdistuneisuushäiriöön liittyvä
jatkuva pelko on kuitenkin niin voimakasta, että jatkan mieluummin lääkitystä
kuin kyseenalaistaisin sen yhteiskunnallista roolia. Ainut mikä lääkkeissäni
harmittaa on fyysinen riippuvuus, annoksen unohduttua huimaus ja huono olo,
sekä se ettei Escitalopram sovi kaikkien päihteiden kanssa yhteen. Ja tietysti
se, etteivät ne vie ahdistusta kokonaan pois, aika monesti silti pelottaa.
|
ihania.
ReplyDelete6 kertomusta viidessä tekstissä?
ReplyDeleteKarri se keskittyy olennaiseen =)
ReplyDeleteAhdistava aihe, mutta koska elämä toisinaan on ahdistavaa, niin varmasti monelle myös helpottava ja toivoa antava aihe. Jokaisessa kertomuksessa kuitenkin on epätoivoisuudesta päädytty valoisammalle puolelle. Vertaistuen voima voi olla huikea.
Mahtava, rohkea aihe ja huikea toteutus, tykkään kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä.
kaikkea ei karri voi julkaista interneteissä :--) kiitoksia kommenteista. tisseistähän minä pidän, noin sukkahousujen, kukkasten ja marjahillon lisäksi.
ReplyDeleteTuli kyllä selittelyn kitkerä maku suuhun noista kaikista. On hyvin surullista, että nuoret ihmiset ei pysty elämään ilman lääkkeitä. Ne ei paranna, vaan siirtää ongelmaa. Oikeasti.
ReplyDeleteSe onkin ihanteellinen ajatus, että voisi jokaiselle sairastuneelle luoda yksilöllisen hoitosuunnitelman ilman lääkitystä ja pitää sitä yllä vahvasti tukien kunnes ongelmat on käsitelty. Valitettavasti yhteiskunnan resurssit eivät riitä(eivät halua riittää?) siihen, ja siitä ei tule syyttää nuoria. Lääkkeet voivat helpottaa pahimpia oireita ja antaa voimaa sen verran, että jaksaa tapella itsensä esim. psykoterapiaan, jonne pääsy on tehty todella hankalaksi.
ReplyDeleteSulkeisiin laitoin "eivät halua riittää", koska kuitenkin jossain ne resurssit tuntuvat riittävän, tässä mielestäni hyvä artikkeli:
http://www.hs.fi/sunnuntai/Torniossa+mielenterveyshoito+toimii/a1355546346268
Kuvasi ovat harvinaisen kiinnostavia.
ReplyDelete